torstai 24. syyskuuta 2009

Z. Topelius: Varjo


[Tänään Zacharias Topeliuksen novellin suomennos vuodelta 1851]

Krysostomos, hurskas ärmätti, kävi kerta noita autioita korven polkuja aamulla, koska auringon ensimäiset säteet juuri loistivat taivaan rannalla. Kuohuva virta vuolti vuoren rotkoihin, nuorukainen seisoi vuolteen rannalla ja oli sinne itsiänsä syöksemäisillaän. Silloin saavutti häntä ärmätin ääni: poikani mitäs teet?

Pelvolla kääntyi nuorukainen ja kysäsi hämmästyneenä: Mikä oikeus sinulla kieltää minua kuolemasta?

Miksi nuorella ijälläsi kuolla?

Enkö minä mahda kuolla? Kova onni vainoo minua, kauhia ja musta varjo peittää elämäni. Katso, onnettomuus on polkuni ja suru on minun tieni. Ah minä olen rakastanut ihanuutta, valoa ja totuutta niin lempiästi kun joku; niitten puolesta olen minä kilvoitellut; kaikella voimani tullella olen minä rientänyt elämän sotaan, että minäkin seppeleen voittaisin. Mutta yltä ympäri synkkä, kolkka voima käsivarsiani on hemmentänyt ja voimani murtanut. Iloni armaan auringon keskelle, onneni hetkiin, sydämen uskoon ja tahdon aikomukseen, on tumma, valju, outo käsi tuskaa tuiskinut ja ahdistusta ja pahoja ajatuksia. Voimattomuudessa seison minä, en enää voi sotia, sieluni on puutunut, muserrettu, sairas aina hamaan kuolemaan saakka. Suo siis lopettaani!

Mutta Krysostomos, hurskas ärmätti, oli vaiti hiljan ja lausui sitten: tule ja seuraa minua! Tahdottomana seurasi häntä nuorukainen.

Niin tulivat he aukialle. Auringon pallo oli hiukan taivaan rajalta ylentynyt, ja vaeltaissansa kävivät he auringon puolesta. Jo päätti ärmätti äänettömyytensä ja näyttäin kädellänsä eteenpäin kysäsi hän: sanos minulle, mitäs näet sinä?

Sanoi nuorukainen: minä näen pitkän, kauhian jättiläisvarjon käyvän edelläni tuolla aukialla nummella.

Sanoi vanhus: etkös huomaa, miten varjo sinun polkusi pimittää, peittää sen synkeydellä ja pukee yötiseen hirmu-pukuunsa joka ilokukan tielläsi? Vältä sitä!

En taida minä, Isäni!

Ja miks'et taida sinä, poikani?

Itse olen varjoni synty ja alku.

Käännä siis itsiäsi ja sano: mitäs nyt näet?

Minä näen aukian kirkkaudessa ja valossa. Ah Isäni, jo varjo on kadonnut, ja kaikki on kirkkaus.

Oikein sanoit, poikani! Katso, kunnes retkesi käy pois auringosta, joka on Kristus ja ijankaikkinen elämä, niin käy edelläsi oman syntisi musta varjo ja nielee katkeraan tuonen synkeyteen kaiken elämäsi korkeimman riemun ja valon. Turhaan etsit sinä sitä välttää, se käy sinun kerallasi, se seisoo sinun kanssasi, se vallitsee jyrkästi sinua ja vaivaa sinua niinkuin orjaa. Ja vaikka se itsestään on tyhjä ja hänen olonsa maan sinussa löytyy, on kuitenkin kaikki tuskasi, kaikki rohkia taisteluksesi turha. Katso, sinä taidat niin pian ja helposti koko vaivas voittaa, jos vaan käännyt Kristuksen puoleen ja elämän tielle. Sillä mikä ompi varjo muu, kun kielletty valo? Mikä synti muu, kun kielletty Kristus? Mutta moni matkamies vaeltaa kuoleman varjon laaksossa, he näkemät Varjonsa ja sanovat lohduttamattomasti: elämän totuus on maan kuolemassa! Käykö kuitenkin tiesi Kristuksen tykö, muuttuu sinua kukistava valtias orjaksesi, joka voimattomana sinua seuraa, ja sinä olet herra elämän ja valkeuden yli, sillä Kristus valaisee sinun retkesi.

Tämän puheen alla seisoi nuorukainen aivan vaiti. Vihdoin lankesi vanhuksen helinöihin ja sanoi, Ah Isäni, tapahtukoon minulle puheesi jälkeen, amen!

Suometar n:o 8 8.4.1851

Ei kommentteja:

LinkWithin

Blog Widget by LinkWithin

Viimeisimmät kirjoitukset