lauantai 12. heinäkuuta 2008

Koljonvirralla

Kahdensadan vuoden takaisia Suomen sodan taisteluja muistetaan monin tavoin Pohjois-Savossa heinäkuun lopulla. Keskeisin ja tunnetuin näistä taisteluista on Koljonvirran taistelu, jonka tapahtumista Runeberg sai aiheen Sven Dufva -runoonsa (Kuvia Koljonvirran Sven Dufva patsaasta täällä).

Muitakin kaunokirjallisia kuvauksia taistelusta löytyy. Gustav Henrik Mellinin (1806-1875) Paavo Nissinen -nimellä julkaisema Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta (Antti Jalavan suomennos julkaistu 1879) keskittyy pääasiassa Kurun seutujen tapahtumiin, mutta viimeisessä kappaleessa siirrytään Iisalmeen antamaan sodalle ratkaisu.

Iinsalmen tappelu.

Iinsalmen kirkko seisoo eräässä laaksossa Saimaan pohjaisimmilla haaranneilla. Suomen etevin vuorijakso, Maanselkä, menee pohjaispuolella kirkkoa. Vesijaksojen ylitse on tässä rakettu iso silta, kahdensadan kyynärän pituinen. Molemmin puolin levenee raivaamattomia erämaita, jylhiä, suuria kallioita ja monimutkaisia vesiä, toinen toisensa kanssa yhdistetyt koskilla ja salmilla. Itse Iinsalmen kirkko oli rauhan temppelinä molempain vihollisten sotajoukkojen välissä, joidenka päälliköt, Lohtajassa tehdyn sotilakon mukaan, olivat julistaneet kirkon ynnä vähäisen alueen sen ympärillä rauhan-alaisiksi.

Kaksi talonpoikaa läheni kirkkoa erään naisen kanssa. Tämä oli nuori, sielunvaivoista ja taudista riutunut tyttö. Hellyydellä ja varovaisuudella, ikäänkuin hän olisi ollut joku taivaallinen olento, kantoivat talonpojat sairasta tyttöä paarilla, jotka he olivat tehneet pitkistä seipäistä. Kirkon vieressä seisoi ensimmäinen etuvartija, yksi Karjalan rakuuna. Hän huusi tulijoille, ja toinen kantajista vastasi, että he olivat kaksi talonpoikaa, jotka veivät leipää Suomen armeijaan ja erään majuri Gek'in tyttären isänsä luokse.

Rakuuna käski heidän odottaa ja antoi ilmoituksen asiasta likimmäiselle miehellensä, joka taas lähetti sen edemmäksi.

Talonpojat puhuttelivat sill'aikaa rakuunaa ja saivat häneltä lupauksen kantaa sairaan sisälle kirkkoon. Täällä he laskivat taakkansa alas alttarin eteen. Tyttö viittasi kädellään ja toinen talonpoika nojautui hänen ylitsensä, kuullaksensa niitä sanoja, joita hän heikolla äänellä kuiskasi.

Nuori talonpoika ei voinut estää suuria kyyneliä vierimästä alas poskiansa myöten, pidättäessään hengitystänsä, jotta paremmin kuulisi tytön sanoja. "Meidän ei tarvitse kiirehtiä", virkkoi hän, "niin kauan kuin sotilakko kestää. Mutta lähde sinä, Heikki, sotaväen luokse ja koeta saada tieto siitä, missä majuri on".

Heikin mentyä ei kauan viipynyt, ennenkuin eräs upsieri astui sisään. "Onko mamseli Gek täällä?" kysyi hän.

Talonpoika viittasi ääneti tyttöön. Upsieri astui likemmäksi, katseli häntä muutamia silmänräpäyksiä ja sanoi: "hänellä oli sotatautia, näen mä. Mutta meillä on lääkäri prikaatissamme. Mamseli Gek", pitkitti hän, "minua ilahduttaa ja omaisianne on se vielä enemmän ilahduttava, että olette tullut pelastetuksi. Rykmentinpastori Holm, joka Savon prikaatin kanssa äskettäin tuli tänne, on kertonut meille äitinne ja sisarenne pelastuksesta Tampereelta. Minä voin ilahduttaa teitä sillä tiedolla, että he onnellisesti ovat tulleet isänne tykö ja että hän on lähettänyt heidät turvaan Uuteenkarlepyyhyn. Niin pian kuin terveytenne ja voimanne sen myöten antavat, tahdomme hankkia teille tilaisuutta jonkun kuormastomme kanssa päästä sinne. Ensinlähtevällä kurierilla lähetän heille teidän terveisenne".

Amalian kasvot valkenivat vähäisen. Hän avasi silmänsä ja niistä loisti syvä kiitollisuuden tunne. Rehellisen Paavon kasvoilla kuvautui myöskin hetkeksi tyytyväisyys, mutta hän käänsi taas kohta huolettavan huomionsa tyttöön.

Samassa hetkessä kuului torven räminä. "Kapteini Burman!" huusi yksi rakuuna. "Meidän sananlähettimme tulee takaisin, vihollinen rikkoo sotilakon".

"Se on mahdotonta", vastasi upsieri. "Kello ei vielä ole kaksitoista ja sotilakko loppuu vasta kello yksi. Mutta me emme voi jättää tätä sairasta naista avutonna vihollisen valtaan. Tule sinä ja auta talonpoikaa häntä kantamaan".

Rakuuna totteli kohta upsieriansa ja tarttui paariin. Paavo kehoitti häntä surullisella äänellä kantamaan hiljaa ja varovasti.

"Voi, ett'en saa kuolla Jumalan huoneessa!" huokasi tyttö puoliääneen, vietäessään pois kirkosta, joka vihollisen tullessa ei saanut olla turvapaikkana edes kuolevallekaan.

Tiellä oli kapteini Burman koonnut etuvartijansa. Hän käski paarten kiiruhtaa edelle sillan ylitse. Silloin näkyi tiellä vastaiselta puolelta joukko ratsastajia, jotka lähenivät täyttä ravia ajaen.

"Se on kapteini Brusin", lausui hän. "Mitähän tämä on? Eikö he pidä häntä arvossa sananlähettinä? Vetäytykää yhteen, pojat! Me viivytämme vihollista kumminkin niin kauan, että sairas pääsee pakoon. Hän on urhoollisen soturin tytär".

Brusin tuli samassa. "Ne heittiöt!" huusi hän Burman'ille. "Minä sanoin ajutantille kellon olevan ainoastaan kaksitoista, mutta hän vastasi, että hänen päällikkönsä kello näytti oikean ajan. He ovat ampuneet minua. Silta on pikaisesti revittävä".

"Jos tahdot pidättää heitä vähän", sanoi Burman, "niin otan minä Savon jääkärit, jotka seisovat sillan vieressä, avuksi ja revin sen.

"Hyvä", vastasi Brusin ja asetti pienet joukkonsa riviin. Aika oli täpärällä, sillä ensimmäinen kasakkiparvi läheni jo. He hiljensivät vähän vauhtiansa, nähdessään nämät kaksitoista (sillä useammat eivät he olleet) Karjalan rakuunaa odottavassa asennossa. Mutta he lähestyivät kuitenkin, kunnes tulivat pyssynkantamuksen päähän. Silloin laukasivat rakuunat karpiininsa ja kasakit vetäytyivät nopeasti muutamia askeleita takaisin. Mutta rakuunain oli myöskin peräytyminen. He tekivät sen kuitenkin niin verkalleen, ett'ei vihollisen etujoukko uskaltanut tulla aivan likelle. Vaan tätä seurasi suurempia joukkoja. Kokonainen ratsaskunta keisarillisen kaartin ulaaneja valmistautui rynnäkköön. Rakuunat kiiruhtivat pois.

Sillalla olivat Savon jääkärit täydessä toimessa, repiessään irti ansaita ja hävittäessään tukkeja ja salvaimia. Mutta viholliset tunkivat eteenpäin. Karjalan rakuunat laukkasivat viimeisillä ansailla sillan yli, vihollisten luotien vinkuessa heidän ympärillänsä. Savon jääkärit, jotka tähän asti olivat käyttäneet kirvestä, tempasivat nyt tussarin olalta ja surmaava, vaikka epätasainen laukaisema heitti joukon ulaaneja maahan.

Keskellä kähäkkää tunkeutuivat nopeilla askelilla ansaiden yli ne molemmat, jotka kantoivat paaria. Vihollinen luoti lensi yht'äkkiä avuliaan rakuunan käsivarren lävitse. Hän päästi käsistään paaret. Mutta Paavo otti joutuisasti Amalian uumiin kiinni, nosti hänet syliinsä ja pakeni kiiruulta. Kuolevan tytön pää nojasi hänen rintaansa vastaan ja voipunut kätensä lepäsi hänen olkapäällään.

Hän pääsi onnellisesti sillan ylitse. Sen vasemmalla puolella oli pari taloa. Oikealle, jonneka tie meni, näkyi patteri useammilla siltaan päin käännetyillä tykeillä, jotka olisi luullut voivan estää kenenkään siitä ylitse pääsemästä. Paavo kiiruhti taakkansa kanssa likimpään tupaan, jossa luuli olevansa turvassa.

Asukkaat olivat kaikki lähteneet pois huoneistansa. Paavo laski Amalian alas rahille ja otti vienosti kiinni hänen kädestänsä. Silloin liikkuivat tytön huulet. Hän kumartui alas, kuullaksensa hänen heikkoa ääntänsä. "Paavo!" kuiskasi hän, "nyt et enää kauemmin voi pelastaa lapsuuden ystävääsi. Vie terveiseni isälleni, äidilleni, sisarilleni! Sinun äidillesi myöskin, Paavo! Nyt ovat vaivani loppuneet. Paavo, ystäväni, rukoile Jumalaa -- --"

Paavon silmät himmentyivät kyynelistä. Hän piti vielä kiinni tytön kädestä ja pyyhki toisella kädellään kyynelet pois silmistänsä. Katsoessaan nyt Amaliaan oli henki paennut tämän huulilta. Paavo seisoi aivan kuin kivestyneenä ja katseli tytön vaalenneita kasvoja; sanomaton tuska painoi hänen rintaansa ja hän ei kuullut, kuinka tappelun meteli kasvoi ulkopuolla, kuinka tykkien jyrinä lopuksi sekautui kivärinlaukauksiin.

Kenraali Tutschkoff oli saanut käskyn valloittaa sillan, maksakoon mitä hyvänsä. Ääretön joukko jalkaväkeä täytti seudun aina kirkolta asti. Monilukuinen tykistö leveni rannalle, oikealla puolen siltaa. Hävitettyänsä noin puolen siltaa olivat Savon jääkärit pakoitetut vetäytymään takaisin, antaaksensa Suomen tykistölle tilaa ampua. He kiirehtivät vasemmalle, järjestyäksensä kylän takana. Silloin rupesivat Suomalaisten tykit jyrisemään. Kenraali Sandels seisoi muutamalla kalliolla ja katseli asemata. Hän näki keisarillisen kaartin kranatöörit, valmiina ensiksi astumaan puoleksihävitetylle sillalle, jota Venäläiset keskellä luotien vinkunaa korjasivat irtaimilla laudoilla ja ansailla. Mutta Sandels oli asettanut patterinsa niin hyvin, että hänen tykistönsä saattoi pyyhkäistä koko sillan.

Rohkeasti rupesivat nyt kranatöörit liikkumaan sillan yli. Vaan kauas eivät olleet ehtineet, ennenkuin heidän ruumiinsa peittivät tätä hirvittävää tietä ja ainoastaan muutamia ylijääneitä vetäytyi takaisin. Mutta se varma kuolema, joka täällä kohtasi sotilaita, ei kuitenkaan voinut hillitä jälelle jääneiden intoa. Uusi rykmentti astui esiin, Veliki-Luk'in, jonka päällikkönä oli evesti Tschoglokoff. Hurranhuudoilla ryntäsi se eteenpäin. Keskellä siltaa saavutti sitä tappio. Mutta sen jälessä tuli Räävelin rykmentti, jota nuori ruhtinas Dolgoruki itse komensi. Valkoisen ratsunsa selässä riensi hän kiihoittamaan soturien horjuvia rivejä. Hilpeillä liikennöillä puhutteli hän sotamiehiä ja tiheä joukko hyökkäsi eteenpäin.

Uusi laukaus Sandels'in pattereista löi tukulta Venäläisiä maahan. Nuori ruhtinas, jonka keskellä meteliä voi tuntea valkoisesta hevosestaan, riensi ylijääneiden etupäässä ja onnistui pääsemään sillan ylitse. Mutta juuri siinä hetkessä, kuin hän astui toiselle rannalle, nähtiin hänen hellittävän ohjakset ja horjuvan. Hän kaatui takaperin hevosensa selälle ja veri purskui hänen lävistetystä sydämestänsä. Hetken aikaa epäilivät hänen seuraajansa, mutta vaikka heidän rivinsä olivat harvettuneet, tunkivat he kuitenkin esiin ja heittäytyivät vasemmalle, hakeaksensa suojaa Kauppilan asuinhuoneiden takana. Mutta siellä kohtasi heitä Savon jääkärit. Sill'aikaa tulvaili yhä Venäläisiä sillan yli, vaikka ainoastaan vähin osa pääsi toiselle rannalle. Kaikki ylitulleet heittäytyivät Kauppilan taakse ja siellä nousi ankara taistelu Suomen jääkärien kanssa, joidenka vähitellen täytyi peräytyä.

Likimmäisen huoneen ovessa näkyi nuori Suomen talonpoika, kirves nostetussa kädessä. Venäläisten sinne rynnätessä kaatuivat ensimmäiset hänen raivokkaista iskuistaan, kunnes hän viimein, ylivoimalta voitettuna, vaipui alas veriselle kynnykselle. Samassa lensi rätisevä raketti Venäläisten patterista salmen ylitse ja putosi tuvan kattoon. Tiheä savupilvi peitti tämän kauhistavan kohtauksen ja kaikki talot seisoivat pian ilmitulessa.

Palavien rakennusten takana olivat Venäläiset vähittäin koonneet melkeän voiman, vaikka jokainen eri joukko sillalla oli kärsinyt suurta tappiota. Sandels'in tarkka silmä huomasi heidän pian aikovan tehdä rynnäkön itse patteria vastaan. Hän odotti että kaksi pataljonaa Valkiaisista ehtisi tulla hänen avuksensa. Kaikissa tapauksissa seisoi kuitenkin varajoukkona varustusten takana kaksi komppaniaa Savolaisia, joidenka päällikköinä olivat mainiot majurit Duncker ja Malm. Sandels katsahti heihin luottavalla silmäyksellä ja antoi vaan käskyn pitää tykintulta siltaa vastaan hyvässä voimassa.

Nyt rupesivat ulaanit tunkemaan sillalle. Silloin hyökkäsivät Venäläiset palavasta Kauppilasta ja tekivät rynnäkön patteria vastaan. Kauhealla vimmalla kiipesivät urhoolliset Veliki-Luk'in jääkärit juoksuhaudan ylitse ylös vallille. Jokaisen tykin välissä nähtiin venäläisiä päitä. Keisarillisen kaartin kranatöörit pääsivät ensiksi vallin ylitse. Suomen tykkimiehet patterin toisessa päässä lyödä sivalsivat ympäriinsä laastukeilla ja sapeleilla, mutta kranatöörein pajunetit viskasivat heidät maahan.

Nyt oli oikea hetki käsissä. Sandels katsahti evestluutnantti Fahlander'iin, joka seisoi hänen vieressänsä: "anna Malm'in ja Duncker'in komppaniat astua esiin ja poistaa rynnäkkö!"

Kuin salama lensi Fahlander odottavien soturien luokse. He olivat jo järjestyneet, kivärit valmiina, joka silmä isketty päällikköön. "Pojat", huusi Fahlander, "ojentakaa pajunetti! Edespäin! Kuolema noille koirille!"

Ääretön hurranhuuto kaikui soturien huulilta, heidän rivinsä rupesi liikkumaan, joka askel enensi heidän vauhtiaan ja kotkan nopeudella syöksivät he kranatöörien päälle, jotka kohta viskattiin takaisin juoksuhautaan, nyt täynnä vihollisia.

Mutta Suomalaiset eivät seisahtaneet vallille. Nähdessään vihollisten joukkoja kiihtyi vaan yhä enemmän heidän sotahimonsa.

"Eteenpäin! päälle!" kuului upsierien ääni. Silloin kaikui uusi hurranhuuto ja vallin ylitse hyökkäsivät he alas vihollistensa päälle. Joukottain kaatui Venäjän sotamiehiä. Joka Savon pajunetti tuli veriseksi. Mitään armoa ei pyydetty, mitään ei annettu. Jossa pajunetti murtui, lyötiin tukilla; jossa kiväri meni rikki, lyötiin puristetuilla nyrkeillä ja sijaa saivat Savolaiset. Pian oli juoksuhauta puhdistettu
ja ne Venäläiset, jotka vielä olivat jälellä, pakenivat täyttä laukkaa sillalle. Mutta Savolaiset karkasivat heidän jälkeensä, ajoivat heidät pajunetilla veteen, ja kahdesta tuhannesta, jotka olivat astuneet rannalle, ei neljäsosakaan tullut takaisin sillan ylitse.

Kun Venäläisten rynnäkkö tällä tavoin oli takaisin lyöty, vietiin kiiruusti tykistö alas vastuksitta ja järjestettiin sillan vieressä.

Ulaanit, jotka olivat tulleet pakenevia kumppanejansa vastaan, pakoitettiin juuri näiltä takaisin. Silloin rupesi taas Suomen tykistö ampumaan lähemmältä ja kaikki Venäläisten yritykset päästä sillan yli raukesivat tyhjään.

Tappelua kesti vielä, vaikka etäällä, siksi kuin ilta rupesi lähenemään. Silloin kuului Venäläisten puolelta torven kajahdus.

"Se oli sananlähetti", sanoi Sandels. "Lakatkaa ampumasta ja antakaa hänen tulla. Menkää häntä vastaan, kapteini Burman, ja kysykää, mitä hänellä on sanomista!"

Upsieri lähti sillalle. Yleinen hiljaisuus syntyi salmen molemmilla puolilla keskustelijain puhellessa.

Burman'in ääni kuului lopulta: "kenraali Tutschkoff ehdoittaa neljänkolmatta tunnin sotilakkoa".

"Sano hänelle", vastasi Sandels, "kuudenneljättä tunnin! Muuten pitkitämme tappelua".

Taas pitkä äänettömyys.

"Kuusineljättä tuntia!" kuului Burman'in ääni.

"Hyvä!" vastasi Sandels. "Kenraali saa tuottaa haavoitettunsa ja kuolleensa, kohta, jos tahtoo".

Samassa tuli myöskin kurieri Suomen ylipäälliköltä ja antoi kirjeensä Sandels'ille, joka ääneti otti ne vastaan. Hänen muotonsa synkistyi, lukeissaan niiden sisältöä. Kaikki lähellä seisovat upsierit katsoivat häneen suurella uteliaisuudella.

Viimein lausui Sandels: "Hyvät herrat, meillä on käsky kohta peräytyä".

"Peräytyä!" kertoivat hämmästyen läsnä-olevat. "Peräytyä!" kuului kolkosti soturein rivistä. Kaikki kasvot synkistyivät, kaikki silmät tirkistivät maahan.

"Mutta olemmehan voittaneet!" huusi eräs nuori upsieri.

"Meidän on kuitenkin peräytyminen!" sanoi Sandels. "Se on ylipäällikön käsky".

Kun tämä käsky ilmoitettiin voittaville sotamiehille, nousi yleinen valitus. Monen kivikovan sotijan silmä, joka ei ollut vuodattanut kyyneltäkään sodan kauhistavimmissa kohtauksissa, vettyi nyt, kun hänen täytyi voittamatonna jättää isänmaansa voitetuille vihollisille.

"Hyvät herrat", sanoi Sandels, katsoessaan viimeisen kerran mainehikasta tappelutannerta, "tämä on kuitenkin pieni Austerlitz!"

Ei kommentteja:

LinkWithin

Blog Widget by LinkWithin

Viimeisimmät kirjoitukset